Mulla syinä olivat myös nämä perinteiset itsetuntokysymykset, ns. riittämättömyyden tunne, häpeä ja inho omaa vartaloaan kohtaan.
Pikkutytöstä asti olen ihannoinut isoja rintoja, jokaisella meidän suvun naisella on sellaiset olleetkin, en tiedä, mihin mun jäi. Olen tosin ollut aina alipainon rajoilla, mutta vaikka jossain vaiheessa lihoinkin 15 kg, ei grammaakaan tullut tisseihin. Pienenä tyttönä jo muistan laittaneeni vaatteiden alle jotain vaatemyttyjä rinnoiksi ja.. no.. hitto, mikä pettymys, kun niitä ei sitten koskaan kasvanutkaan. Tähän asti sitten olen ollut vain se toisten rintoja tuijottava ja kadehtiva olento, joka on vannonut menevänsä leikkaukseen joskus, mutta nyt vasta tänä kesänä vihdoin uskalsin toteuttaa pitkäaikaisen haaveen. Varmaan 20 vuoden haaveen, jos pikkutytöstä lasketaan. 10 vuoden haave, jos lasketaan täysikäisyyden kynnykseltä, kun aloin hahmottamaan, etteivät ne todellakaan kasva
Mua on kiusattu tissittömyydestä. Mä oon ollut porukan ainut pienirintainen. Mä oon jotenkin aina hävennyt sitä, ettei mulla ole rintoja. En oo ikinä pystynyt käymään kavereiden kanssa saunassa, uimassa, julkisesti suihkussa kuntosalilla tai mitään. Ja vielä vähemmän nyt näiden siunattujen super push-up -liivien aikaan, kun vaatteet päällä luo illuusion rinnoista, mutta hitto, miten noloa, kun ne ottaisi pois ja kaverit ihmettelisi, mihin mun tissit hävisi!
Mitkään vaatteet ei koskaan näyttäneet päällä hyvältä: joko tissit katosi johonkin pieneen vaatetaitokseen tai sitten maha näytti tiukoissa vaatteissa järkyttävän isolta, koska rinnat ei tuottanut mitään kompensaatiota

superrintsikoita sai koko ajan kohennella ja säätää, tuntuivat inhottavilta päällä jne. Ja kun tuli uusi parisuhde pitkästä aikaa, totesin olevani edelleen se epävarma nuori nainen tässäkin iässä vielä, joka kokee, että kuka tahansa on parempi kuin minä, jos sillä vaan on rinnat. Vaikka kuka sanoi, että pienet rintani ovat hyvät, en uskonut sitä. Jotenkin se oli se viimeinen tikki, kun tajusin, että oon taas samassa epävarmassa tilanteessa, jossa tavallaan saan lähes riitoja aikaiseksi välittämäni ihmisen kanssa siitä, että mä vihaan omaa peilikuvaani niin valtavasti yhdestä kohtaa. En jaksanut enää sitä omaa valitustani, ruikutustani ja itsesääliäni aiheesta. En siis todellakaan ottanut silikoneja miehen takia, se vaan oli se viimeinen pikkusysäys, minkä tarvitsin. Ja luultavasti ilman hänen tukeaan ja apuaan en olisi pystynyt tai uskaltanut vieläkään. Ja onneksi mieskään ei ole ollut yhtään pahoillaan näistä tisseistä
Nyt on neljä viikkoa leikkauksesta ja vihdoin tuntuu jotenkin kokonaiselta ja hyvältä, kun katsoo peilistä. En malta vaan odottaa, että pääsen normaaliin elämään ja käyttämään vaatteita, jotka ehkä aiemmin ovat jääneet hyllyyn muodottomuuden takia. Ja pääsen ostamaan rintsikoita, joissa ei ole kuutta kuutiota vaahtomuovia
Eli miksi otin silikonit? Ihan vaan pinnallisista ja itsekeskeisistä syistä. Itse(tunto)ni korjatakseni.
Mä kävin monta vuotta sitä taistelua, ottaisiko silikonit vai ei, ja aina päädyin siihen, etten uskalla ja en mä voi ja onpa noloa ja en mä voi, mitä jos tulee komplikaatioita. Mutta sitten kun se asia mulle valkeni, että mä todellakin uskallan, voin, ei ole noloa, niin asia oli erittäin selkeä ja ihmettelin, miksen aiemmin uskaltanut. Ajattelin, että ehkä tulen joskus katumaan leikkaukseen menoa, kuka tietää, mutta sen tiedän jo valmiiksi, että tulen katumaan, jos en koskaan mene.
Sen pituinen se